Julkaisusarja
Suomen Laulu oli ratkaisevassa asemassa suomenkielisen sekakuorokulttuurin luomisessa. Ajatus julkaisusarjasta ”Suomen Laulun ohjelmistoa” syntyi samaan aikaan kuin Suomen Laulun sekakuorokin, syksyllä 1907, tarpeesta saada uutta suomenkielistä sekakuoro-ohjelmistoa Suomen Laulun ja samalla myös kaikkien muiden suomalaisten kuorojen käyttöön.
Kuoron julkaisusarjassa on yhteensä kolmisenkymmentä ulkomaista laulua, joissa kaikissa on joko suomalaiset tai suomennetut sanat. Loput sävellykset ovat suomalaisia. Ensimmäisenä lauluna Suomen Laulun sarjassa julkaistiin Selim Palmgrenin ”Suru” (1907).
Julkaisusarjan lisäksi Suomen Laulu kunnostautui suomennuttamalla useita suuria kuoroteoksia, jotka saatettiin myös muiden kuorojen käyttöön.
Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä kuoro oli julkaissut 20 laulua, vuonna 1920 ohjelmistossa oli jo 48 ja 1925 70 laulua. Vuoteen 1950 mennessä ohjelmistossa oli julkaistu yhteensä 131 laulua. Tämän jälkeen julkaisutahti hiipui. Tähän asti viimeisin sarjan teos, numero 138, on Jyrki Linjaman 1998 sävelletty ”Kun saavumme tähän hetkeen”. Fredrik Paciuksen Suomen laulu on Suomen laulun ohjelmistossa numerolla 100.
Suomen Laulun perustajan ja ainaisjohtajan Heikki Klemetin sävellyksiä ja sovituksia on sarjassa julkaistu peräti 48, lisäksi 1928 perustetussa Suomen Laulun Lauluakatemian julkaisusarjassa on painettu lähes yksinomaan Klemetin yksinlauluja. Selim Palmgren, Toivo Kuula ja Leevi Madetoja muodostavat julkaisusarjan kansallisromanttisen rungon. Heidän sävellyksiään sarjassa on yhteensä 39. Sensijaan kuoron kunniajäsenen Jean Sibeliuksen kuoroteoksia ei sarjassa ole ainuttakaan, huolimatta siitä, että Suomen Laulu kantaesitti useita Sibeliuksen teoksia ja kantaatti Maan virsi (1920) on omistettu Suomen Laululle. Syynä ovat ilmeisesti ongelmat Sibeliuksen saksalaisen kustantajan kanssa.
Monet kuorokirjallisuuden merkkiteokset, kuten Selim Palmgrenin Luonterin rannalla (1919), Toivo Kuulan Omenapuut (op.11/1, 1908), Auringon noustessa (op.11/3, 1910), Meren virsi (op.11/2, 1909) ja Tuuti lasta Tuonelahan (op11/4, 1905), Leevi Madetojan Onnelliset (op 13/2, 1911), Valtiopäivävirsi (op 40/1, 1917), Oma maa (op 50/4, 1921) ja Keinutan kaikua (op. 82/1, 1946) on julkaistu Suomen Laulun ohjelmistossa.
Kustannustoiminnan hiipumiseen vaikutti suuresti Sulasolin ensimmäisen sekakuorokirjan ilmestyminen vuonna 1948. Kolmannes kokoelman 72 laulusta oli otettu Suomen Laulun ohjelmistosta. Vaikutuksensa oli myös suomalaisten musiikkikustantajien, erityisesti Fazerin, aktivoitumisella kuoronuottien julkaisijoina.
Keväällä 2014 Suomen Laulun julkaisusarja sai jatkoa kun Atso Almilan teos Sininen ilta ja s/s Arcturus sai kantaesityksensä.
Arcturus ohoi!
Atso Almilan teos ”Sininen ilta ja s/s Arcturus” on kestoltaan noin kymmenminuuttinen teos sekakuorolle. Sen ytimenä on Saima Harmajan runo Sininen ilta, jota Almila on täydentänyt omalla tekstillään.
Atso Aksel Almila (13.6.1953-) on suomalainen kapellimestari ja säveltäjä. Hänen oma instrumenttinsa on pasuuna. Almila opiskeli orkesterinjohtoa Sibelius-Akatemiassa Jorma Panulan ja kuoronjohtoa Harald Andersénin johdolla ja suoritti kapellimestaridiplomin 1979. 1981 hän jakoi ensimmäisen sijan pohjoismaisessa kapellimestarikilpailussa Norrköpingissä Jukka-Pekka Sarasteen kanssa. Hän on johtanut useita kotimaisia orkestereita, kuten Tampereen kaupunginorkesteria 1987-89, Joensuun kaupunginorkesteria 1993-95 ja Kuopion kaupunginorkesteria 1995-99 ja 2007- orkesterin toisen kapellimestarina. Almila on toiminut Sibelius-Akatamian orkesterinjohdon yliassistenttina 1991-, orkesterinjohdon lehtorina 2002-2010 ja orkesterinjohdon professorina elokuusta 2013 alkaen määräaikaisena. Elokuusta 2014 alkaa hänen oma viisivuotiskautensa tässä tehtävässä.
Almila on säveltänyt viisi oopperaa, kolme sinfoniaa, konserttoja, kamarimusiikkia, teatteri- ja elokuvamusiikkia. Hänen sävellystensä tyylillisenä perustana on uusklassismia lähellä oleva vapaatonaalisuus, josta ilmaisu laajentuu eri suuntiin, kuten perinteisiin tonaalisiin ihanteisiin, kevyestä musiikista lainattuihin aineksiin tai jyrkempään modernimpaan suuntaan. Säveltäjänä hän ottaa huomioon muusikkonsa ja kirjoittaa kullekin soittimelle luonteenomaista tekstuuria. Tässä näkyy hänen kokemuksensa kapellimestarina.
Hän on kirjoittanut kirjan ”Vaistoa on vaikia opettaa”, jossa hän käsittelee kapellimestarin työtä monelta kannalta ja käy vapaamuotoisia keskusteluja Jorma Panulan kanssa.
Saima Rauha Maria Harmaja (8.5.1913-21.4.1937) oli runoilija ja kirjailija, joka muistetaan varhaisesta kuolemastaan sekä tunteikkaista runoistaan. Hän liittyi Nuoren Voiman Liittoon jo 15-vuotiaana. Murrosiän maailmantuskaan yhdistyi vuodesta 1929 oireillut tuberkuloosi, mutta ensimmäisen runokokoelman ”Huhtikuu” ilmestyessä nuori runoilija eli onnellisinta aikaansa. Hän oli saanut julkisen hyväksynnän runoilijankutsumukselleen, aloittanut yliopisto-opinnot ja kihlautunut. Kihlaus kuitenkin purkautui ja sairaus keskeytti opinnot. Harmaja kuoli vuonna 1937 vain 23-vuotiaana. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.
Saima Harmajan tuotanto koostuu neljästä runokokoelmasta (Huhtikuu, Sateen jälkeen, Hunnutettu ja Kaukainen maa) sekä useista postuumisti julkaistuista runoista, päiväkirja- ja kirjejulkaisuista.
Saima Harmaja: Sininen ilta
(Huhtikuu, WSOY, Porvoo 1932)
Sininen, rannaton ilta
kevään varhaisen.
Aavoilta kohoilevilta
tuulee kylmeten.
Etäällä ulapalla
laivat jyskyttää.
Ritisten jalkojen alla
särkyy hauras jää.
S/s Arcturus on laiva, jolla on monia yhteyksiä Suomen historiaan. Arcturus rakennettiin 1899 Dundeessa Skotlannissa. Se liikennöi ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen saakka Suomesta Englantiin, vietti seuraavat vuodet Tukholmassa ja kuljetti helmikuussa 1918 jäänmurtaja Sammon avustamana 945 jääkäriä Saksasta Vaasaan. 1920-30 luvuilla laiva liikennöi Helsinki/Hanko/Turku-Kööpenhamina-Hull -linjalla. 13.1.1940 laiva vaurioitui lentopommituksissa. Korjausten yhteydessä sen ruumaan rakennettiin tilat 500 sotalapselle ja sotien loppuun asti laiva kuljetti sotalapsia Tukholmaan. Sotien jälkeen laiva jatkoi liikennöintiä, nyt Antwerpeniin. 1948 se kuljetti Suomen olympiajoukkueen Lontooseen. Helsingin olympialaisten aikana alus kuljetti kisavieraita Helsinki-Tukholma -linjalla. Alus myytiin Saksaan 1957 ja romutettiin samana vuonna Hollannissa. Sen pienoismalli on nähtävissä Kotkan Merikeskus Vellamossa.
Laiva liittyy kiinteästi myös Suomen Laulun historiaan. Tästä esimerkkinä olkoon kaksi kertomusta kuoron varhaisvuosilta: Suomen Laulun mieskuoro lähti 1906 konserttimatkalle Unkariin Tukholman, Malmön, Kööpenhaminan ja Berliinin kautta. Vauhtia eivät pienet vastoinkäymiset häirinneet. Kuoron lippu unohdettiin Kööpenhaminan Tivolin matkatavarasäilytykseen ja se saavutti joukon vasta myöhemmin. ”Huonommin kuin lipun kävi uusien, suurien ja kalliiden kuorolavojen. Ne seurasivat isäntäänsä tasatahdissa vain Tukholmaan saakka, jäivät sitten joukosta ja palasivat sieltä hl. Arcturuksella Suomeen. (Suomen Laulu 1900-2000)”
Eipä tämä pieni sekaannus paljon hermostuttanut kuoroa, joka vuonna 1900 oli onnistunut ensin melkein menettämään neljä jäsentään kaasumyrkytyksen uhrina ja myöhemmin Kööpenhaminassa unohtamaan kassalippaansa jonnekin Hansenin rantakiville. Rahastonhoitajalla ei ollut muuta neuvoa, kuin soudattaa itsensä Arcturuksen sisaralukselta Polaris-laivalta Kööpenhaminaan, vuokrata höyryalus ja lähteä kassaa noutamaan.
”Sininen ilta ja s/s Arcturus” yhdistää Saima Harmajan runon, Harmajan majakan ja Arcturus-laivan jännittäväksi kokonaisuudeksi, jossa sinisen horisontin takaa saapuvan höyrylaivan jyskytys ja merimiesten huudot ilmestyvät ja sitten katoavat, kunnes jäljelle jää vain hiljaisuudessa kulkijan jalkojen alla särkyvän jään ritinä.
Suomen Laulun julkaisusarjan tuorein teos on vuodelta 2016 ja järjestyksessä 140. Lotta Wennäkosken Ilman kappaleita, jonka hän on säveltänyt Henriikka Tavin runoon. Kantaesitys oli 11.5.2016 Balderin salissa.
Suomen Laulu 